Presidentinvaali 2012

To 19.1.2012 klo 21.05 - 22.55, TV1. Suora lähetys.

Viimeinen suuri television vaaliväittely ennen presidentinvaalin ensimmäistä ja mahdollisesti ainoaa kierrosta. Vetäjinä Riikka Uosukainen ja Heikki Ali-Hokka. Asiapitoista keskustelua tuttuun YLEn tyyliin. Myös hieman kuivakkaa ollakseen todellakin viimeinen mediarutistus. Keskustelu kyllä alkoi räväkästi, kun Lipponen totesi suoraan olevansa ainoa todellinen vaihtoehto Niinistölle. Lopussa syntyi kiintoisa asetelma, kun paria ehdokasta pyydettiin vaihdettamaan paikkaa. Vasemmalle puolelle jäivät euromyönteiset (Haavisto, Lipponen, Biaudet, Niinistö) ja oikealle puolelle eurokriittiset (Soini, Väyrynen, Essayah, Arhinmäki) ehdokkaat. Arhinmäki sai viimeisen sanan, kun huomasi, ettei kuulu kummallekaan puolelle.

Mildred Pierce

Mildred Pierce - amerikkalainen nainen. 1945, Michael Curtiz. To 19.1.2012 klo 17.00, Orion (Elokuvan historia). 35-mm. Ranskan- ja flaaminkieliset tekstit. ****½

Tyylikäs ja toimiva sekoitus nyyhkyelokuvaa, film noiria ja melodraamaa edustaa klassista Hollywood-osaamista parhaasta päästä. Keskiluokkainen nainen (Joan Crawford) keskittyy sekä uransa luomiseen että tyttärensä Vedan (Ann Blyth) etujen ajamiseen oman tunne-elämänsä hinnalla. Tärkeintä ei ole vain säilyttää yhteiskunnallinen asema vaan myös nousta sen avulla. Miehiä on moneksi, mutta pragmaattista käytäntöä ja arkista pärjäämistä ylikorostaessaan nainen ajautuu sisimmässään yhä suurempaan epävarmuuteen heistä. Hemmotellusta Vedasta kehittyy vuosien varrella omahyväinen nuori nainen, joka ei tunne elämänsä antajalleen kiitollisuutta, unohdetumpi lapsi taas kuolee niin, että katsojakin vasta havahtuu hänen olleen mukana kohtauksissa. Yksi monista onnistuneista James M. Cain -filmatisoinneista, alkuteos ilmestyi 1941. Pula-aika on elokuvassa häivytetty pois, ehkä oikeutetustikin - enemmän on kyse amerikkalaisen unelman ajattoman traagisesta ja ymmärrettävästä kokokuvasta itsenäisen naisen tulkintakehyksestä. Ernest Hallerin kuvaus luo Kalifornian rannoista ja niillä seisovista lukaaleista moninkertaisten valheiden ja varjoelämien tyyssijoja. Mildred on yksi Joan Crawfordin suurista rooleista, mutta elokuvan häkellyttävin näyttelijäsuoritus on nuoren Ann Blythin. Hän sytyttää kiiltokuvamaisella onnentytön olemuksellaan hornanlieskat leiskumaan periamerikkalaisen maireilla, vähävaraisuutta kuin ruttoa kammoavilla kasvonlukemilla. Takana on taloudellisen onnen tavoittelua, jolla on tähdätty lapsen parhaimpaan. Mildred Pierce on vakavin ja painokkain elokuva, jonka olen nähnyt niin monenlaisia elokuvia ohjanneelta Michael Curtizilta. Mahdollisesti myös paras, mikäli unohdetaan Casablancan (1942) omaa elämäänsä jatkavat ulottuvuudet. Todd Haynesin minisarja Mildred Piercesta valmistui viime vuonna.

Säilöttyjä unelmia

2011, Katja Gauriloff. To 19.1.2012 klo 14.00, Maxim 1 (FS Filmin lehdostönäytös). 2K DCP. Suom. tekst. ****

Säilykeruoka hyllyvine lihoineen ja sardiineineen kiehtoi minua lapsena, sillä se ei kuulunut tavallisesti arkeeni. Kunnolla pääsin sen makuun vasta kesällä 1990. Silloin perintötilalle saapui sukulaisvieraita, jotka vetivät suolaista ruokaa suoraan purkista. Kun sitä sitten pääsi kokeilemaan, se maistuikin erilaiselta, jotenkin nykyaikaisemmalta, ehkä salaa nautittavammaltakin kuin hellan ääressä valmistettu kotiruoka. Purkkiruoka tuntui kätevyydessään äärimmäiseltä hyvinvoinnin ja joustavan elämän merkiltä. Sotiin ja retkeilyyn aikanaan suunnitellusta konseptista oli tullut osa jokapäiväisen elämän helpottamista. Minusta ei silti koskaan tullut säilykeruoan päivittäiskuluttajaa edes muutettuani aikanaan omiin oloihini. Säilykeruoalla on kuitenkin ahmijansa ympäri maailmaa, ja nyt sen tuotannosta on valmistunut elokuva, Suomessa. 2000-luvulla, jolloin suomalainen dokumenttielokuva on saanut vakiinnutettua asemansa elokuvateattereiden yhtenä osaohjelmistona, en muista nähneeni sen puitteissa yhtä visuaalisesti ajateltua ja elokuvallisiin ratkaisuihin luottavaa kotimaista dokumenttia kuin Katja Gauriloffin Säilöttyjä unelmia. Tuotantoarvoiltaan se on täysin kansainvälistä huippua. Elokuvan perusidea on yksinkertaisuudessaan briljantti kuin Andy Warholilla tasan puolen vuosisadan takaisessa Campbell's Soup Cans -teoksessaan. Gauriloff ei tosin tarjoa poptaidetta vaan miltei meditatiivisen kurkistuksen massatuotannon yhtä inhimilliseen kuin epäinhimilliseen todellisuuteen. Ruokahyllyn perukoille toisten kaltaistensa keskelle päätyvän säilykepurkin aineosien 35 000 kilometrin pituinen tarina kertoo eri puolilla maailmaa teollista ruokaa valmistavista ihmisistä ja heidän mitä erilaisimmista unelmistaan työnsä lomassa. Keskeinen seikka, mikä estää Säilöttyjä unelmia kipuamasta aivan mestariluokkaan, on sen hiukan luettelelomainen ja eri osiensa keskinäiseltä painoarvoltaan epäsuhtainen episodirakenne, johon Nyt-liitteen Anu Silfverbergkin kiinnitti huomiota muuten positiivisessa arvostelussaan. Mutta tällaisenaankin Säilöttyjä unelmia saa suomalaisen dokumenttielokuvan puolesta juhlatuulelle. Yhtäältä kauniita, toisaalta karmivia kuva- ja ajatusmaailmojaan alleviivaamaton ja moralisoimaton Säilöttyjä unelmia on myös taas yksi audiovisuaalinen kokonaisteos, jonka jälkeen alkaa miettiä lihansyömisen mielekkyyttä ja merkitystä. Olen melko usein elokuvien tai tv-sarjojen vaikutuksesta siirtynyt kasvissyömiseen. Nytkin kävelin näytökseen jälkeen Zucchiniin kasvisaterialle, mutta en tule silti luopumaan kokonaan lihasta terveydellisistä syistä. Säilöttyjä unelmia kuitenkin laajenee tästä teemasta ja saa koko teollisen ruoantuotannon tuntumaan äärimmäisen luonnottomalta ja steriloidulta prosessilta, joka ei varsinaisesti houkuttele syömään juuri minkäänlaista elintarviketta. Samalla säilykepurkin tuotantoprosessin absurdi vaiherikkaus ja globaali hajasijoittuminen kiehtovat mekanistisena tapahtumasarjana, joka pysyy liikkeessä yhteiskunnan vähäväkisimpien, myös virheisiin ja vihaan kykenevien ihmisten käsissä. Säilöttyjä unelmia on vuoden 2012 toistaiseksi paras kotimainen ensi-ilta.

Presidenttitentti

MTV3, ke 18.1.2012 klo 19.30 - 21.55. Ohjaus Anja Crawford. Suora lähetys.

Presidentinvaalin ensimmäistä äänestyskierrosta edeltävistä viimeisistä suurista televisiokeskusteluista MTV3:n tentti pyrki selvästi viihteen ja asian yhdistämiseen. Ehdokkaat istuivat melko intiimisti asetellussa kaaressa kahden toimittajan, Timo Haapalan ja Eeva Lehtimäen, edessä. Mari Haavisto seuraili pirtsakkana sivussa sosiaalista mediaa. Studioyleisössä oli kultakin ehdokkaalta kuusi heidän itsensä valitsemaa kannattajaa, joille ei kuitenkaan annettu suunvuoroja. Keskustelun annettiin kiihtyä aikamoiseksi huulenheitoksi ja päällepuhumiseksi, jossa asia pysyi aika lailla sivussa. Lopussa ehdokkaat joutuivat kehumaan arpaonnella valittua kilpakumppaniaan. Lipponen ja Väyrynen meinasivat päästä kehumaan itseään. Tämän pohjalta rentoutuneimman ja sujuvasanaisimman henkilön luulisi pärjäävän parhaiten...

Syntipukki

1935, Erkki Karu. Ke 18.1.2012 klo 17.00 (Orion: Design Helsinki). 35-mm. **½. Aiemmat katselut: ti 31.8.2004, TV2 (Ala-Kolkki, matkatelevisiosta).

Aikanaan katsoin tämän Erkki Karun toiseksi viimeiseksi jääneen ja Suomen Filmiteollisuuden toisena valmistuneen elokuvan kesämökillä ollessani siellä ensi kertaa yksin melkein viikon. Paikkaan liittyy monia muistoja kotimaistenkin elokuvan katseluista, mutta niiden aika tuntui jo monella tapaa menneeltä: vanha mummonmökki oli jo tyhjillään, ja katsoin elokuvan jotenkin historiattoman oloisessa uudisrakennuksessa, johon minulla ei ollut suurtakaan sidettä. Tunnelma ei ollut enää aivan otollinen. Sen jälkeen en ole mökillä elokuvia katsellutkaan. Agapetuksen komediaan perustuvan elokuvan tarina kertoo yksinkertaisen aikamiespojan Adalbert Koikkalaisen (ehkä 1930-luvun paras kotimainen elokuvakoomikko Kaarlo Kartio) pestautumisesta tavaratalo Sampoon. Koikkalainen näyttäisi asuvan jossain kaupungin laitamilla, mutta hänelle on annettu selkeästi maalaisen elkeet. Hän saa ja ottaa paikan syntipukkina, jota moititaan eri osastoilla puuttuvista tuotteista ja myyjien virheistä. Näillä kohdin elokuva tarjoaa kulttuurihistoriallisesti ainutlaatuisen kiertoajelun vuonna 1930 avatun Helsingin Stockmannin eri osastoilla. Syntipukin alku on erinomaisen eläväinen. Lyhyt, mutta tiivistävä kohtaus, jossa Koikkalainen kävelee kameralle selin kohti Helsingin ydinkeskustan humua, jäi vahvasti mieleeni ensikatselussani, sillä olin suunnittelemassa muuttoa Helsinkiin ja pääsin toteuttamaankin sen sitten puolitoistavuotta myöhemmin. Kohtaus antaa hyvän kuvan siitä, miltä Helsinki aseman takana näyttää untuvikolle. Sitä käytti Peter von Bagh havainnollisesti elokuvassaan Helsinki, ikuisesti (2008). Kohtaukseen tiivistyvä tunne siitä, kuinka suurin osa on jostain muualta saapunut Helsinkiin, jää tosin Syntipukissa vain Koikkalaisen harteille. Hän on hyväuskoisuudessaan muiden hyväntahtoisena esitetyn naureskelun kohde. Tavaratalon rekvisiittaa on käytetty ilmeikkäästi. Ansa Ikonenkin tekee pienen roolin leikkikalujen myyjänä. Loppua kohden kerronta muuttuu liian staattiseksi ja jumittuu liikaa toimistotiloihin. Elokuva melkeinpä mainostaa yritteliäisyyttä ja pienyritteliäisyyttä. Koikkalainen on saanut nyt kokemuksia tavaratalosta ja voi perustaa vihdoin oman maitokaupan. Loppu menee Koikkalaisen kohdalta jo hiukan vaivaannuttavaksi nöyristelyksi suuromistusta edustavan tavaratalon johdon edessä. Karun Syntipukki on joka tapauksessa osuvampi kuin Matti Kassilan vähän innottomaksi välityöksi laskettava toinen filmiversio vuodelta 1957.

The Commander: Abduction (1st episode)

Poliisikomentaja Blake: Sieppaus (1. osa). 2008, Gillies MacKinnon. Ke 18.1.2012 klo 12.20 - 13.05, Ven. Suom. tekst. ***.

En ole oikein jaksanut seurata brittiläisten poliisisarjojen kehitystä, sillä niiden nurkkakuntainen kovapintaisuus paistaa usein liikaa silmiin. Siksi yllätyin Poliisikomentaja Blakesta (2003 - 2008), jota näin nyt ensimmäistä kertaa. Arjenomainen kerronta oli ilahduttavan sujuvaa ja viihdyttävää, mutta silti olennaisilta osiltaan realistista. Kolmiosaisen kokonaisuuden avausjaksossa aineisiin vajonneen entisen poliisin äiti löytyy murhattuna kotoaan. Miehen parina työskennellyt kollega tekee kaikkensa, ettei vanha tuttu joutuisi epäillyksi, mutta hänelle aiheuttaa päänvaivaa myös etäiseksi kasvaneen elämänkumppaninsa raskaus. Poliisikomentaja Blake (viileässä nimiosassa Amanda Burton) päätettiin tähän kokonaisuuteen. Skottiohjaaja Gillies MacKinnon muistuu mieleen miehenä, jonka elokuvissa Kate Winslet ja Keira Knightley todistavat lahjakkuutensa juuri ennen tähtivaihettaan. Knightley loisti huumeaddiktina kiintoisassa lähiö- ja ostarikuvauksessa Pure (2002). Se oli aikanaan yllättävä ja piristävä maahantuonti Suomen valkokankaille pikkulafka Rapid Eyelta, joka ei tämän jälkeen ole kai toiminutkaan. Standardimman Talo Dublinissa -elokuvan (2005) jälkeen MacKinnon näyttää ajautuneen takaisin televisioon, jossa hän aloittikin 1980-luvun lopulla.

Dune

Dyyni. 1984, David Lynch. Ti 17.1.2012 klo 20.45, Orion (David Lynch). 35-mm. Suom. tekst. ***. Aiemmat katselut: ti 22.12.1992, vuokra-vhs: *½; to 8.8.2002, Orion, 35-mm, suom. tekst: ****; la 17.5.2003, BB: David Lynch, dvd, suom. tekst: ****.

Ensitutustumiseni David Lynchin kädenjälkeen tapahtui joskus helmi-maaliskuussa 1985 Tampereen Nordiassa, jossa olin katsomassa Wolfgang Petersenin Päättymätöntä tarinaa (1984). Näytöksen trailereihin kuului Dyyni. Näkymät aavikkoplaneetalta kiehtoivat, ja kiinnostusta herätti myös tuolloin diggaamani ja trailerissa yllättäen veistä heilutellut Sting, jonka en aiemmin tiennyt näyttelevän. En kuitenkaan päässyt seitsemänvuotiaana Dyyniä katsomaan, sillä sen ikäraja oli -K14-. Lynchiin kuten ylipäänsä ohjaajiin en tuolloin vielä kiinnittänyt huomiota. 1990-luvun alussa sain lukea, että Dyyni oli kammottava epäonnistuminen. Ja sellaiseksi se sitten paljastuikin, kun elokuva tuli Makuunin vuokravideolta katsottua. Myöhemmissä katseluissa olen ammentanut siitä enemmän, päässyt rohdon makuun, mutta nyt neljännellä kerralla näkemykseni hiukan tasoittui. Dyyni on megalomaaninen sotku, mutta samalla äärimmäisen kiehtova sellainen. Sen sairaalloisessa kuvamaailmassa ja sekavassa kerronnassa on oudon ymmärrettävää, vilpitöntä keskittymiskyvyn puutetta. Frank Herbertin suositun, vuonna 1965 julkaistun romaanin filmatisointi tietyllä tapaa päätti yhden kauden Lynchin tuotannossa. Tässä vaiheessa kaksi Davidia, Kanadan Cronenberg ja Lynch, olivat vielä hyvin lähellä toisiaan temaattisesti. Biologinen kauhu oli ollut olennaisessa osassa Lynchinkin alku-uralla, ja Dyynissä se käristyy sekä rivoimmillaan että räikeimmillään. Myöhemmin biologiset epämuodostumat ja uteliaisuus ihmisen anatomiaan ovat Lynchin ilmaisussa jääneet sivummalle, viimeisimmässä töissä ei niitä ole näkynyt enää juuri lainkaan. Dyyni on ohjaajansa perverssein ja saastaisin elokuva, kuin märkivä finni, jota murrosikäinen ei jaksa olla nypläämättä kasvoillaan. Lynch puristaa Kenneth McMillanin loistavasti tulkitseman sadistisen ja moraalittoman paroni Vladimir Harkonnenin ihotaudista kaiken fyysisen ja eritteellisen vastenmielisyyden irti ja kytkee sen kukkia kantavaan tyttöpoikaan kohdistuvaan homoseksuaalisen himoon. Dyyni on valmistusvuotensa alitajunnallisten pelkojen peili: 1984 oli AIDS:n popularisoitumisen vuosi. Robin Wood piti teosta 1980-luvun patriarkaalisten tieteis- ja sarjakuvaelokuvien mädännäisyyden huipentumana ja mainitsi, ettei ole nähnyt homokammoisempaa elokuvaa. Dyynin tehokkaimmat kohtaukset pohjautuvatkin juuri rumuuden estetiikkaan - kauneus, toinen puoli perus-Lynchiä, jää Dyynissä selvästi paitsioon. Jos mitä, niin nykyisin vuodessa 10991 tapahtuva Dyyni näyttää ikäistään vanhemmalta elokuvalta, kauan sitten romutettujen tuotantokoneistojen elefantilliselta tehostespektaakkelilta, pönäkältä maskeerausfantasialta ja hikiseltä saippuadynastialta. Sen tuotannon tukalan raskasliikkeisyyden aistii joka kohtauksesta. Viitteitä löytää myös tulevaan, Lynchin pelastaneisiin ainesosiin: Kyle MacLachlan kirkasotsaisessa pääosassa, tolkuttoman naiivi teinirakkaus, Brian Enon hienonhieno Prophecy Theme, jossa on samankaltaisuutta ohjaajan hovisäveltäjäksi pian astuvan Angelo Badalamentin (erityisesti Lost Highwayhin) säveltämien maisemien kanssa. Muuten musiikista vastannut AOR-bändi Toto hoitaa tonttinsa varsin toimivasti, ehkä lukuunottamatta matoratsastuskohtauksen sankarillisia sähkökitarafiilistelyjä, jotka nykykatsannossa toimivat lähinnä camp-hengessä. Dyynin kautta tietysti pohtii sitä, millainen olisi tullut Jedin paluusta, jos Lynch olisi hyväksynyt George Lucasin ohjaustarjouksen. Joka tapauksessa Dyyni oli Lynchille ehkä tarpeellinenkin takapakki, mahdollisesti omien homofobisten tunteidensa liki 30 miljoonaa dollaria maksannut kohtaaminen, jonka jälkeen täytyi alkaa luoda nahkaansa uudelleen Alan Smitheena.

Un chapeau de paille d'italie

Italialainen olkihattu. 1927, René Clair. Ti 17.1.2012 klo 17.00, Orion (René Clair). 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Sonorisoitu musiikki (Raymond Alessandrini, 1989). ****

Sattuipa hassusti matkalla omiin häihin: hevonen karkasi tieltä ja löysi syötäväkseen olkihatun, joka oli jäänyt naiselta syrjään hänen salaiseksi lemmenhetkekseen. Piiskatun ja nälkäisen luontokappaleen mielivalta panee alun kunniakkaan henkilögallerian varsin turhamaiselle kiertelyn ja kaartelun sumalle, jolle voisi panna pisteen vain samanlaisen hatun löytäminen. Clair päivitti Eugène Labichen ja Marc Michelin näytelmän vuodelta 1851 elokuvan syntymävuodelle. Italialainen olkihattu on ensiluokkaista komediaa, rytmiltään rentoutunutta ja yksityiskohdiltaan lumoavaa. Belle Époque -kauden koriste-esineet ja pyntätty yleisilme näkyvät interiööreissä viimeistä piirtoa myöten. Niin ikään Clairin oma ilmaisu jäljittelee täyteläisesti elokuvan alku-aikojen huolettomuutta ja viattomuutta. Tunnelmassa on porvarillisen sunnuntaimatinean henkeä, mikä taisi olla nostalgisen kaukana jo 1920-luvun lopunkin tavallisista esityskonteksteista. Tätä voisi katsella ryhdikkäästi sotilaspuvussa, wieniläiskonvehteja hillitysti nautiskellen ja naurun hetkellä kaulukselle mahdollisimman häveliäästi rykien, syvällä sisimmässään hevoselle hurraten.

Big Boys Gone Bananas!*

2011, Fredrik Gertten. Ti 17.1.2012 klo 10.00, Maxim 1 (DocPointin lehdistötilaisuus). Video. Avaussanat DocPointin tiedottaja Emma Taulo + taiteellinen johtaja Erja Dammert. **½.

Dokumentin ruotsalainen ohjaaja on tehnyt aiemmin ruokajätti Dolen banaaniviljelmiä kritisoivan elokuvan (Bananas!*, 2009). Los Angeles Film Festival ei kuitenkaan ole meinannut suostua ottamaan sitä ohjelmistoonsa, peläten mahdollisia oikeuskustannuksia. Lopulta näytös järjestyy, mutta sen alussa luetaan Dolen pitkä saateteksti. Tässä dokumentissaan ohjaaja Gertten esittelee Dolen yllättävänkin järeitä painostustoimia sekä sananvapauden epäkohtia Yhdysvalloissa. Materiaali on ainutlaatuisinta juuri elokuvafestivaalin yhteydessä, mutta kokonaisuutena elokuva ei erotu tyypillisestä nykykäsityksestä siitä, että tekijöiden vastoinkäymisten varaan rakentuisi vahvan rakenteellinen näkemys nykymaailmasta. Kyse on lopultakin ennen kaikkea elokuvalevityksen takkuilusta enemmän kuin muusta. Mitä selvemmin Gertten nousee dokumenttinsa vaiheissa esiin sananvapauden sankarina, sitä hämärämmäksi myös alkuteoksen motiivit eli nicaragualaisten banaaniplantaasien työskentelyolosuhteet jäävät. En ole nähnyt Bananasia!*.

Theo Angelopoulos (1935 - 2012)

Surullista lukea Theo Angelopoulosin kuolleen. Angelopoulos kuului eurooppalaisen elokuvan kentällä perinteikkääseen raskaaseen sarjaan ja välimerellisen kulttuuriperinnön ja modernin maailman välisen konfliktin ainutlaatuisiin syväluotaajiin. Liikenneonnettomuus sattui erityisen ikävällä hetkellä, sillä hänellä oli elokuva valmisteilla ehkä Euroopan ajankohtaisimmasta aiheesta: kotimaansa Kreikan velkakriisistä ja sen vaikutuksista arkielämään. Ensimmäinen Angelopoulos-kokemukseni oli unohtumaton Odysseyksen katse joulukuussa 1996.

Rat King (traileri)

ratking.fi, ti 17.1.2012 klo 07.20. **.

Traileri Petri Kotwican ongelmalliseen uutuustrilleriin hyödyntää yllättävän vähän elokuvan rankempaa kuvastoa, mutta kolkko visuaalinen ilme varmaankin puhuttelee peliaddikteja.

Luciano Serra pilota

Lentäjä Luciano Serra. 1938, Goffredo Alessandrini. Ma 16.1.2012 klo 19.00, Orion (Elokuvan historia). 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. ***.

1930-luvun lopulla taisteltiin ilmailun herruudesta valkokankailla. Fasistinen Italia nosti taivaalle Lentäjä Luciano Serran, joka pääsikin jakamaan Mussolini-pokaalin Venetsian elokuvajuhlilla Riefenstahlin Olympian kanssa. Nimen elokuvalle oli antanut Il Duce itse - tuottajana kun toimi hänen lentäjäpoikansa Vittorio, jolla oli yhteyksiä elokuva- ja avantgardepiireihin. Elokuva muistuttaa luonteeltaan melko yleismaailmallisesti 1930-luvun lopun isänmaallista ja seikkailullista henkeä, jossa ylväs velvollisuudentunto ajaa ohi arkisten haasteiden ja yksilöllisten romanttisten toiveiden. Tämä pinta on Goffredo Alessandrinin ohjauksessa kuitenkin jännittävän hämärästi ja epämääräisesti motivoitua. Pikemminkin tarina kuvaa ihmisluonnetta, jolla on aidon polttava intohimosta lentämiseen, ohi kaiken muun elämässä. Luciano Serran fiksaatio johtaa ensimmäisestä maailmansodasta, josta palattuaan hän jättää läheisensä ja muuttaa Etelä-Amerikkaan. Hän päättää palata myöhemmin puolustamaan kotimaataan Etiopian vastaiseen sotaan, mutta katoaa lennolla Riosta Roomaan. Serra kuitenkin etsii tiensä taisteluihin ja tapaa niissä myös sattumalta poikansa, jota ei itse enää edes tuntisi. Sekä isä että poika haavoittuvat, mutta taistelevat viimeiseen asti omista ja toistensa hengistä. Pakkomielle lentämiseen on siirtynyt isältä pojalle. Selvät fasistiset painotukset ovat Alessandrinin  melodramaattisessa ilmaisussa yllättävän hillittyjä, oikeastaan olemattomia. Varsinaiseksi propagandaksi lopputulosta ei voi kutsua. Tiettävästi käsikirjoituksessa mukana ollut Roberto Rossellini ohjasi osan kohtauksista, mistä nousee silta neorealismiin. Nimiosassa nähtävä Amedeo Nazzari (1907 - 1979) vaikuttaa jonkinlaiselta Italian vastineelta Errol Flynnille. Hänethän nähtiin myöhemmin esimerkiksi Fellinin Cabirian öissä (1957). Lentäjä Luciano Serra oli harvinaista nähtävää, sillä Viscontin Ossessionea (1942) edeltävä italialainen elokuva kuitataan yhä usein häveliäällä olankohautuksella. Peter von Bagh totesi viime syksynä TV2:n Mansikkapaikka-ohjelmassa, että 1930-luvun italialaisesta elokuvasta pitää nähdä ainakin 40 teosta, jotta siitä saisi todellisen kuvan.

World Film History: Wartime / United States after the War

Luennoitsija Henry Bacon. Ma 16.1.2012 klo 16.15 - 18.45, Orion.

Bacon loi katsauksen siihen, kuinka monet elokuvan varhaisista suurvalloista kehittyivät poliittisiksi diktatuureiksi. Luento keskittyi 1930-luvun ja toisen maailmansodan aikaiseen elokuvaan natsi-Saksassa, fasistisessa Italiassa ja sosialistisessa Neuvostoliitossa, sodan loppuvuosien tiimoilta myös Yhdysvalloissa.

Puss in Boots

Saapasjalkakissa. 2011, Chris Miller. Ma 16.1.2012 klo 13.00, Maxim 1 (Finnkinon lehdistönäytös). 3-D. Suomeksi dubattu. 2K DCP. *½.

Charles Perraultin Saapasjalkakissa-sadusta (1697) ovat pelkät karvat jäljellä DreamsWorksin animaatiossa. Tuote on räätälöity jo aikanaan Shrek 2:een (2004) ympätylle sivuhahmolle, jolla upotettiin eurooppalaista kulttuuriaarteistoa syvälle yhdysvaltalaiseen limaörkkikrääsään. Nimikkoelokuvan sankaritarinassa on panostettu vauhtiin, huumoriin ja opettavaisuuteen, mutta taika jää tasapaksuksi. Liekö tungettu tassujen mukana syvälle saappaisiin?

Odotettavissa 5.2.2012

Presidentinvaalin toisella kierroksella tulen antamaan ääneni Pekka Haavistolle.

The Elephant Man

Elefanttimies. 1980, David Lynch. Su 15.1.2012 klo 20.00, Orion (David Lynch). 35-mm. Norjankieliset tekstit. ****. Aiemmat katselut: la 25.11.1989, Kolmoskanava klo 19.00 - 21.10(matkatelevisio), pe 6.11.1992 (vuokra-vhs): *****, ke 19.4.2000 (National Film Theatre, Lontoo, 35-mm), pe 16.5.2003 (BB: David Lynch, dvd: *****), ti 8.5.2007 (Orion: David Lynch, 35-mm, norj. tekst.).

Elefanttimies ei ollut aivan ensikosketukseni David Lynchiin, mutta ensimmäinen elokuva, jonka häneltä näin ja jonka kohdalla kiinnitin hänen iskevään ja oudon kiehtovaan nimeensä huomion. Kolmoskanava esitti elokuvan lauantain alkuillan paikallaan marraskuussa 1989. Kanavan ohjelmatiedoissa Lynch esiteltiin englantilaisohjaajana (tässä käsityksessä jäin elämään vielä ainakin Twin Peaksin tienoille). Kyse oli ensimmäisestä kerrasta, kun Lynchiä nähtiin suomalaisessa "valtakunnanverkossa". Kokemus oli yksi vahvimpia lapsuuteni elokuvaelämyksiä ja edelsi vain kuukaudella käännettä, jolloin intohimo elokuvaan vei minut jo melko ratkaisevasti mennessään. Ehkä näillä on yhteytensä, mutta muistini jäsennyksessä tuo Elefanttimiehen tv-esitys on säilynyt eräänlaisena unenomaisen erillisenä poukamana ennen saapumista elokuvatietoisuuden äärettömän oloiselle selkämerelle. Vetäydyin katsomaan sitä matkatelevisiosta omaan valoista sammutettuun ja ovella suljettuun huoneeseeni, koska pelkäsin todennäköisiä hälyääniä ja televisiota ehkä vain sivusta seuraavien sattumanvaraisia kommentteja, jotka olisivat pilanneet (tunne)kokemukseni isomman ruudun ääressä olohuoneessa. Voi olla, että kyse oli jopa ensimmäisestä omassa huoneessani katsomastani elokuvasta - muistaakseni en ollut saanut pitää televisiota aiemmin huoneessani. Lynch täytti tilan. Mustavalkoisen ja äärimmäisen lumovoimaisen elokuvan katsomiskokemuksesta jäi jotenkin erityisen yksityinen, vakava ja kohottunut muisto, jonka jaoin vain itseni kanssa. Myöhemmissä katseluissa en olekaan koskaan saavuttanut Elefanttimiehestä tätä samaa vaikutusta, poikkeuksena ehkä se kerta, kun näin elokuvan ensi kerran valkokankaalta, suht lähellä sen tapahtumapaikkoja ja kuvausseutuja Lontoossa. Useimpien katseluiden myötä en ole voinut välttyä tulemasta myös hiukan kriittisemmäksi elokuvaa kohtaan. Olen yhä kiintynyt sen ainutlaatuiseen visioon, mutten välttämättä kiistattomana mestariteoksena. Siinä on ongelmansa. Moni on keskittynyt juuri niihin - esimerkiksi Roger Ebert lyttäsi elokuvan aikanaan totaalisesti. Moni, joka ei muuten pidä Lynchistä, on sen sijaan tykästynyt Elefanttimieheen. Elefanttimies lasketaan yleensä Lynchin erilaisimmaksi elokuvaksi sen ulkoisten merkkien ja suurenmoisen sensibiliteetin perusteella. Historiallinen aihe todellisine henkilöhahmoineen, 1800-luvun loppu aikakautena ja Lontoo tapahtumapaikkana eivät ole Lynchiä omimmillaan eikä elokuva myöskään ollut hänen henkilökohtainen projektinsa. Tässä valossa olisi helppoa katsoa Elefanttimiestä ikään kuin "normaalien ihmisten elokuvana" ja jättää huomioimatta, että Elefanttimies tarjoaa itse asiassa lukuisia avaimia Lynchin sittemmin ilmeisimmäksi nousseeseen tematiikkaan. Siinä on ensi kertaa selvästi esillä hänen tuotantonsa pari ehdotonta ominaispiirrettä, joista yksi on rumuuden ja kauneuden käsitteellinen kompeksisuus ja erottamattomuus ja toinen katsomisen ja sen kohteena olemisen välinen kokemuksellinen ero. Kolmanneksi Elefanttimiehen näennäisen realistisen historiallisen kehyksen takana Lynch vuorottelee ensi kertaa todella lujaa eri lajityypeillä ja tyyleillä - lopputuloksesta löytyy ainakin kauhun, komedian, draaman, pukudraaman, historiallisen elokuvan, mysteerikertomuksen, lastenelokuvan, romantiikan, fantasian, dokumentin, naturalismin, sirkuselokuvan, elämäkerran ja kurjuus- ja sairauskuvauksen piirteitä. Kaikista näistä keskenään epäsuhtaisista rakenteista syntyy tukevan täyteläinen, jopa raskas lynchiläinen illuusio, joka hyllyy niin tutussa unenomaisuudessa. Näissä puitteissa elokuvasta löytyy myös ehkä salatun oloisia perverssejä piirteitä, joiden esiinottaminen saattaa loukata niitä, jotka pystyvät suhtautumaan elokuvan yleistasoiseen koskettavuuteen ja inhimillisyyteen täysin vilpittöminä. Hyvä esimerkki on omalaatuinen, koko epämuodostuneen "elefanttimiehen" eli John Merrickin (John Hurt) itsensä kannalta epäoleellista ja arveluttavaa painoarvoa saava kohtaus, jossa sairaalan henkilökunta lahjoittaa hänelle henkilökohtaisen hygienialaukun. Lynch jää esittelemään sekä sen sisältöä sekä Merrickin ääretöntä nöyryyttä ja kiitollisuutta saamastaan lahjasta, joka toki toimii myös symbolina sille, että tämä on nyt virallisesti sairaalan potilas - hän kuuluu johonkin. Hetki on lämmin ja herkkä, mutta samalla Lynch hyödyntää ja pitkittää sitä nostattamaan pintaan tuttua monimielistä alitajunnallista tasoaan - myös kykyämme katsojina perverssiin uteliaisuuteen, epäkypsiin assosiaatioihin ja epäkorrekteihin reaktioihin. Emootioiden kirjo on laaja. Jo ylipäätään tieto siitä, että Elefanttimiehen tuotannon pani alulle 1970-luvun keskeisistä elokuvaparodioista vastannut Mel Brooks, joka ei halunnut nimeään käytettävän elokuvan markkinoinnissa, herättää monenlaista tulkintavaraa. Oma lukunsa on elokuvan yhteiskunnallinen luonne, joka muistuttaa satua. Jim Hoberman kirjoitti aikanaan, että "mikään Elefanttimiehessä ei ole ärsyttävämpää kuin sen manikealainen luokkajako", mikä tarkoittaa ainakin sitä, että hän ei ole katsonut elokuvaa aivan tarkkaan. Hoberman on oikeilla jäljillä siinä, että Lynch kyllä luo viktoriaanisesta Englannista oman kaksijakoisen taikamaailmansa, jonka naiiviuksissa John Merrick saa nousta rääkätystä näyttelykapineesta omaksi itsekseen, ylettömän kaunosieluiseksi olennoksi. Hänen herkän luonteensa lujuus toimii heijastuspintana sekä köyhälistön kurjuudelle ja katkeruudelle että yläluokan syyllisyydelle ja hämmennykselle. Valo ja pimeys ei kuitenkaan täysin jakaudu luokkaerojen mukaisesti, mukana on mm. auttavia sirkuskollegoita ja ylimielistä sairaalahallintoa. Lynch ei ole koskaan piitannut yhteiskunnallisesta tiedostavuudesta sinänsä. Pikemminkin hän leikittelee tähän liittyvillä stereotyyppisillä mielikuvilla ja odotuksilla, mutta Elefanttimiehessä hän ei täysin hallitse ironista asettumistaan itselleen vieraassa kulttuuriympäristössä. Esimerkiksi tilanteen, jossa harkitsevaisen yläluokan ja viettiensä varassa elävän alaluokan välinen konflikti on korkeimmillaan, Lynch ratkaisee vähän turhankin maijapoppasmaisella neuvokkuudella matriarkkamaisen ylihoitajan Mothersheadin (Wendy Hiller) lyödessä "paistinpannulla" elokuvan moraalisesti löyhimmäksi tyypiksi yltyneeltä London Hospitalin yövartijalta tajun kankaalle. Lynch ei toki anna mitenkään ongelmatonta kuvaa myöskään Merrickin auttajista ja hänelle ihmisarvon takaavista yksilöistä. Varsin paljastava hetki on alun leikkaus kohtauksesta, jossa tohtori Frederick Trevesin (Anthony Hopkins) ensitutustuminen "hirviöön" saa hänet kyyneliin. Heti seuraavassa kuvassa hän on jo rationalisoinut tunteensa ja palannut edustamaansa tieteelliseen maailmankuvaan - ikään kuin tämän tapakulttuuriseksi merkiksi hän kröhii ja korjailee kaulustaan suoremmaksi. Freddie Francisin henkeäsalpaavan kauniista kuvauksesta nauttivan Elefanttimiehen avoimen sentimentaalisen ja "elämää suuremman" Merrick-kuvan hyväksyy parhaiten lapsena, jolloin tällaiseen ilmaisuun on otollisempaa kiintyä. Ehkä tietoisuus tästä tekee elokuvaan palaamisen aina hiukan vaativaksi. Aikuisena elokuvan keskeinen rasite tulee oikeastaan vasta sen itseään yliarvoivasta lopputoteamasta "This has been based upon the true life story of John Merrick, known as The Elephant Man, and not upon the Broadway play of the same title or any other fictional account.", joka vie pohjaa sitä edeltäneeltä tavattoman kauniilta huipennukselta, jossa löytyy visuaalinen ydin Merrickin elämän yksityisestä tarinasta ja tragediasta. Olisi helpompi hyväksyä Elefanttimies sellaisena kuin se on - ei niinkään elokuvana todellisesta vaan teollistuneeseen yhteiskuntaan kuin mystiseen uniluomukseen kuvitellusta Merrickistä ja hänen kauhean olomuotonsa ja sisäisen kaunosieluisuutensa herättämistä emotionaalisista, moraalisista ja alitajuisista reaktioista. Täysiverisenä Lynch-elokuvana siis.

Night Owls

Yöpöllöt. 1930, James Parrott. Su 15.1.2012 n. klo 16.40, Orion (Lapsille: Ohukaisen ja Paksukaisen parhaita). 35-mm. Suom. tekst. ***. Aiemmat katselut: mahdollisesti ke 11.5.1988 n. klo 19.05 (TV1: Ohukainen ja Paksukainen), su 6.5.2007 n. klo 16.40, Orion: Ohukainen ja Paksukainen I, 35-mm. suom. tekst.).

Yöpöllöjen ensi-ilta oli 4.1.1930. Kun Laurel ja Hardy olivat siirtyneet mykkäelokuvan kuolettaneelta 1920-luvulta uudelle vuosikymmenelle, he esittelivät yleisöille teemasävelensä, Marvin Hatleyn The Ku-Ku Songin. Se oli melkein kuin juhlafanfaari sille, kuinka näiden kaverusten komiikka oli löytänyt keskeisen olomuotonsa juuri äänielokuvan tekniikasta. Yöpöllöissä Stan ja Ollie nukkuvat öisellä puistonpenkillä, kun poliisi yllättää heidät ja houkuttelee murtautumaan pomonsa taloon, jotta voisi sitten pidättää valevarkaat ja saada ylennyksen. Yhteiskunnallisesti kiinnostava piirre tässä tarinassa on äksystä poliisipäälliköstä (Anders Randolf) ja hänen hooposta hovimestaristaan Meadowsista (James Finlayson) heijastuva koominen, mutta myös eriarvoistunut vastine Stanista ja Olliesta, jotka toheltavat solidaarisesti "heidän" alakerrassaan.

Perfect Day

Kaikki pielessä. Nimi kopiossa: Kaikkien aikojen viikonloppu. 1929, James Parrott. Su 15.1.2012 n. klo 16.20, Orion (Lapsille: Ohukaisen ja Paksukaisen parhaita 1). 35-mm. Suom. tekst. ***½. Aiemmat katselut: mahdollisesti ti 2.5.1989 klo 18.45, TV1 (Ohukainen ja Paksukainen), su 6.5.2007 n. klo 16.20, Orion (Ohukainen ja Paksukainen I, 35-mm, suom. tekst.).

Stanin, Ollien, heidän vaimojensa, koiran ja jalka paketissa liikkuvan setänsä piknik-retki meinaa tyssätä lähtöpisteeseensä, kun kaikki ovat pakkautuneina automobiiliin, joka ei kuitenkaan syystä - ja gagista -toiseen ota käynnistyäkseen. Naapureille saadaan heilutella uutterasti. Tilanteen absurdiikkaan jäädään kiehtovasti koukkuun. Ehkäpä vain katsoja alkaa pikkuhiljaa epäillä, ettei matka koskaan etene. Loppu on sen tason huipennus, että humpsista vaan. Elokuvaa esitettiin alun perin synkronisoidusti äänilevyjen kanssa - nykyinen musiikkiraita liitetty siihen vasta 1937.

The Midnight Patrol

Urheat lainvalvojat. 1933, Lloyd French. Su 15.1.2012 klo 16.00, Orion (Lapsille: Ohukaisen ja Paksukaisen parhaita 1). 35-mm. Suom. tekst. **½. Aiemmat katselut: todennäköisesti la 1.11.1986 klo 19.15 - 19.35, TV1 (Ohukainen ja paksukainen), su 3.6.2007 klo 16.00 (Orion: Ohukainen ja Paksukainen V, 35-mm, suom. tekst.).

Jo pelkkä idea Stanista ja Olliesta poliiseina on vallaton, mutta paradoksaalisesti myös sen verran ilmeinen, ettei lopputulos kuulu aivan kaksikon parhaimpiin lyhäreihin. Alussa nautitaan ruoan antimista piipaa-autossa samalla, kun vorot vievät siitä renkaat. Tuhoisa loppuhuipentuma nähdään oletetulla rikospaikalla: sankarimme pidättävät tajuttoman poliisimestarin epäiltynä murtovarkaudesta omassa kodissaan. Kun tilanne selviää poliisiasemalla, leimahtaa tuli häntien alle. Loppu viittaisi siihen, että kumpikin kuolee.

Tv-vinkki: Eric Rohmerin Komedioita ja sananparsia -elokuvat AVA:lla

Nykyaikana ohjaajasarjat ovat television elokuvaohjelmistossa niin harvinaisia, että pitää nostaa hattua AVA:lle yllättävästä kulttuuriteosta. Eric Rohmerin vuosina 1980-1987 valmistunut Komedioita ja sananparsia -sekstetti nähdään kokonaisuudessaan alusta loppuun, tosin oudosti katkaistuna yhdellä heikoimmista Almodóvareista. Sarjan ensimmäinen elokuva, ikimuistoinen Lentäjän nainen, alkaa tänään klo 21.00. Sen lisäksi huippuhetkiä ovat merellinen Pauline rantatyttö (9.2.) ja romanttinen Vihreä säde (1.3.). Rohmer oli parhaimmillaan 1980-luvulla.

Biljardia

Su 15.1.2012 n. klo 01.45 - 02.45, Corona.

Tommyn jälkeen olisi kuulunut tietysti pelata flipperiä, mutta hiukan kuin varkain tuli palattua vihreän veran ääreen miltei 20 vuoden (!) tauon jälkeen. Olinkin ehtinyt unohtaa, kuinka mainio peli on kyseessä. Ehkäpä tästä tulee kauaskantoisempikin ajanviete. Kiitos peliseurasta Juha Mattilalle, Anna Innolle ja Marjatalle.

Tommy

1975, Ken Russell. La 14.1.2012 klo 21.00, Orion (Nuorten sävellahja). 35-mm. Suom. tekst. Magneettinen ääni. *****. Aiemmat katselut: la 16.4.1988 klo 21.45 - 23.35, TV2.

Tommy merkitsi aikanaan hämmentynyttä ensitutustumistani Ken Russelliin, vaikka ohjaajan nimi ei vielä kymmenenvuotiaana kiinnittänytkään pysyvämpää huomiota. Tilanne katselulle oli oudosti otollinen. Olin ollut äitini kanssa kotoa evakossa, toisin sanoen Adamsissa katsomassa Kuuhulluja, kun veljeni oli samaan aikaan pitänyt kotibileitä. Kävellessämme bussipysäkiltä kotiin, vastaan tuli kaljoittelevaa nuorisoa. Yhdet bileet olivat päättyneet, mutta toiset alkoivat, kun aukaisimme television... (olin kinunnut jo hyvissä ajoin luvan saada katsoa Tommy). Tommysta tuli ensimmäinen kosketukseni täysiveriseen elokuvalliseen psykedeliaan ja poptaiteeseen. Russellin maailma tunnetusti on liioittelua, huonon maun ekstaasia, niin myös Tommyssa. Jostain syystä vain viikkoa myöhemmin tv-esityksen jälkeen näin hirvittäviä painajaisunia ja kuumehoureita. Sain kuulla myöhemmin, että olin hourinut tv-sohvalla täysin sekavia. Haluaisin todella tietää, millaista juttua olin heittänyt, mutta äitini ei suostunut aikanaan kertomaan, ja nyt se on myöhäistä. Uneni muistan aika tarkasti eikä niiden tunnelma todellakaan kaukana Tommyn visuaalisesta ilmeestä ollut. Nyt aikuisena ja miltei neljännesvuosisata myöhemmin olenkin yhä hämmentyneempi Tommysta ja sen tematiikasta, joka on sen edustamalle popelokuvalle yllättävän pelotonta ja syvällistä, psykohistoriallisesti latautunutta. Tommy (Barry Winch) on pieni poika, kun hän näkee äitinsä (Ann-Margret) miesystävän (Oliver Reed) tappavan sodasta palanneen isänsä. Äiti ja miesystävä vaativat Tommya ajattelemaan, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään, ja pysymään tapahtuneesta hiljaa. Leikkaus kymmenen vuotta eteenpäin: Tommy (Roger Daltrey) on totellut. Hän on kuvaannollisesti mykkä, kuuro ja sokea - selkokielellä autistinen. Russellilta oli viisas päätös siirtää alkuteoksen eli The Whon samannimisen teema-albumin (1969) tapahtumat 1920-luvulta 1950-luvulle: näin hän kykeni häpeilemättä argumentoimaan sota- ja popsukupolvien välistä epätasapainoa, joka ilmeni erityisesti seksuaalisuudessa ja elämäntavoissa. Russell repii kaiken muun hajalle - jopa Pete Townshendin luoman alkuteoksen vakavuuden - paitsi Tommyn kasvun, omien kykyjensä ja itsensä löytämisen janon tämän kaiken hötön ja hyväksikäytön, kitschin ja kidutuksen keskellä. Mitä enemmän irti hän pääsee traumaattisista lähtökohdistaan, sitä vapautuneemmaksi hän tulee. Tommy on elokuva, joka tuskin saisi siunausta psykonalyytikoilta. Tommyynkin kokeillaan mitä erilaisimpia hoitomuotoja, mutta mikään ei auta. Itsekin lapsena tuskallisesti mykistyneenä koen Tommyn poikkeuksellisen läheiseksi hahmoksi, tosin en osaa vastaavalla tavalla jäljittää ehdotonta syytä tapahtuneeseen. Tämä puolihan jää kyllä Tommynkin kohdalla epäselväksi. Muistaako hän lapsuutensa kauhistavaa käännettä sellaisena, miten Russell sen meille välittää? Juuri tämän avoimuuden vuoksi Tommy on uskottava kaaos, painajaismainen popelokuva, barokkinen rockooppera, Wagnerin tasoa. Yletön konsepti toimii erinomaisesti vielä silloinkin, kun Tommy löytää lahjansa flipperinpeluussa ja nousee sen kuninkaaksi. Messiasmyytti kohtaa massakulttuurin, jossa kaikki on hetkellistä ja liukuvaa. Tommyn äidin orgastiset kylvyt televisiosta syöksyvissä vaahdoissa, papukastikkeessa, pesuaineissa ynnä muissa ihanissa liemissä, Tina Turnerin kauhunsekaisesti sähäköittämä Acid queen -jakso ja Tommyn vapauttavat riippuliito-, juoksu- ja vuorikiipeilyjaksot ovat yhtä unohtumattomia ja oleellisia irtioton yrityksiä kuin tahtomattomat väkivallanpurkaukset askelia aurinkoon. Tommy on nostalginen trippi siinäkin mielessä, että kolme myöhempää korporaatiorockin kangistamaa ikonia Elton John, Eric Clapton ja Tina Turner ovat siinä vielä polttavimmissa liekeissään. Nyt näkemässäni versiossa oli loistelias magneettiääni, mikä teki tästä musiikillisestikin nautittavasta elokuvasta hifistin unelman. Suomalaisesta kopiosta oli aikanaan leikattu viisi minuuttia ja 28 sekuntia. Kyse oli Keith Moonin Ernie-setä-kohtauksesta, joka oli nyt palautettu kopioon. Kaikin puolin Tommy oli järisyttävä käynnistys Nuorten sävellahjalle. Tämä oli myös ensimmäinen Russell-kokemukseni valkokankaalla. Odotan kieli pitkällä ja kuulat sekaisin lisää.

Damage I've Done

The Heads (with Johnette Napolitano): Damage I've Done. 1996. La 14.1.2012 klo 03.25, YouTube/Tom Tom Club/Facebook. ***½. Aiemmat katselut: kerran pari vuosi pari sitten.

Video Talking Headsin raunioilta ilman David Byrneä muodostetun The Headsin ainokaiseksi levyksi jääneen No Talking, Just Headin (1996) hienosta avausraidasta, joka tuntui aikanaan aikamoiselta sokilta, yllättävän rankalta ja avoimen ahdistuneelta vedolta verrattuna yhtäältä Talking Headsin monimielisempään ilmaisuun ja toisaalta Tom Tom Clubin aurinkoisiin rytmikeitoksiin. Levyllä Byrnen tilalla oli vierailevia solisteja, tässä Johnette Napolitano Concrete Blondesta. Miltei verenvärinen video syventää biisin tehoa ja sisältää kiinnostavaa kuvastoa, josta löytää viitteitä kymmenen vuotta aiempaan emobändin Love for Sale -videoon, jonka ohjasivat Byrne (!) ja Melvin Sokolsky. En löytänyt tietoa tämän The Headsin videon ohjaajasta.

Burning Booksin loppuunmyynti

Keskiviikkona 11.1. saapui uutinen sähköpostiini: antikvariaatti Burning Books lopettaa toimintansa maaliskuun loppuun mennessä. Lönnrotinkadulla sijaitseva liike on juuri nyt lähikirja-antikvariaattini asemassa, sillä Mustan kanin kolo sulki ovensa jouluna Eerikinkadulla ja muutti Kallioon. Kauaa ei Burning Bookskaan Lönkalla ehtinyt olla - se ilmestyi katukuvaan marraskuussa 2010. Tätä ennen se oli kuitenkin toiminut vuodesta 1996 Pikku-Roballa, hetken varastomyyntinä Kruununhaassa ja välillä muutaman vuoden Jämsässä ja Varkaudessa. Tutustuin konkreettisesti antikvaan vasta tällä Lönkan-kaudella, vaikka muistankin nimen jo Tampereen ajoilta muistaakseni huuto.netistä. Nyt kaikista kirjoista on 50 prosentin alennus. Pistäydyin liikkeessä perjantaina 13.1. noin kahden maissa ja löysin hyllyyni viisi teosta: Malla Hukkasen Kaihon kultamaan (joka on pitänyt hankkia aina siitä lähtien, kun olin kirjan julkaisuun liittyvissä näyttelynavajaisissa Valokuvakeskus Nykyajassa helmikuussa 1996), Franz Kafkan Keisarin viestin, Väinö Linnan Oheisia, Sven Hirnin Kuvat kulkevat ja todellisena löytönä Diamanda Galásin The Shit of Godin, joka oli vieläpä yllätykseksi painettu Suomessa. Burning Books oli aikanaan suomalaisen verkkokirjakaupan uranuurtajia. Sen alkuperäinen liikeidea perustui kiellettyjen ja vaikeasti saatavilla olevien kirjojen myyntiin. Liikkeen julkisivun takaa löytyy myös suomalaisen maahanmuuttokriittisyyden historiaa.

Man on a Ledge

Reunalla. 2012, Asger Leth. Pe 13.1.2012 klo 12.00, Maxim 1 (Nordisk Filmin lehdistönäytös). 2K DCP. *½.

Manhattanilaisen hotellin kattokerroksen ikkunatasanteella seisoo mies uhaten hypätä alas. Entisestä poliisistä on tullut takaa-ajettu vanki, joka on yrittänyt todistaa syyttömyytensä. Viereisessä rakennuksessa velipoika on samaan aikaan tekemässä suurta timanttikeikkaa. Virkavallan ja kadunkulkijoiden huomio ohjataan epäolennaiseen. Poliisipsykologikin kutsutaan paikalle. Sähköä tai jännitettä kuitenkaan ei. Klassisesta elokuvatilanteesta ei avaudu suuntaa jos toistakaan tässä Jørgen Lethin pojan Asgerin itsenäisessä esikoisessa, joka pyrkii tonyscottmaiseen harmittomuuteen ja rentouteen yhdentekevillä aineksillaan. Monia karismaattia kasvoja - Jamie Bell, Ed Burns, Kyra Sedgwick ja espanjankielisistä saippuasarjoista Hollywoodiin siirtynyt uhkea Genesis Rodriguez - kuluu hukkaan.

Eraserhead

1977, David Lynch. To 12.1.2012 klo 21.20, Orion (David Lynch). 35-mm. Suomenkieliset tekstit. *****. Aiemmat katselut: ti 8.3.1994 (Cinema, Hki, 35-mm, suom. tekst. *****), ma 2.5.1994 (Niagara, 35-mm, suom. tekst. *****), pe 16.5.2003 (Betty Blue: David Lynch -viikonloppu, dvd: *****), la 5.5.2007 (Orion: David Lynch, 35-mm, suom. tekst.).

Joku tuttu saattaa ihmetellä, miksi katson taas kerran Lynchiä, mutta totuus on, että tällä kertaa Orionissa pystyy katsomaan herran elokuvat kronologisessa järjestyksessä. Elokuvakulttuurin tilanne on muutenkin jo hyvin toinen kuin esimerkiksi kesällä 2007, jolloin Orionissa oli edellinen Lynch-sarja. Nykymaailmassa ei enää tiedä, koska on käsillä viimeinen kerta, kun jonkun henkilökohtaisesti tärkeän ohjaajan elokuvia ylipäätään näkee filmiltä. Vaikka Orion taatusti pitääkin filmistä esitysmuotona huolta, Lynchiä on ajettu viime vuosina niin paljon, ettei tiedä, koska taas seuraava vastaava tilaisuus tulee. Joten tilaisuus täytyy käyttää hyväksi. Lynchin pitkä esikoinen, viisi vuotta työstetty Eraserhead on tavallaan hyvinkin ajankohtainen elokuva. Se oli nimittäin ensimmäinen elokuva, jonka Jim Hoberman aikanaan arvosteli The Village Voiceen. Kokeelliseen elokuvaan keskittyneestä Hobermanista tuli sittemmin lehden pääkriitikko vuonna 1988. Pesti jatkui aina 4.1.2012 asti, jolloin hän sai potkut. Erotus oli vuoden ensimmäinen suuri elokuvauutinen ja yllätys, sillä Hoberman on ollut sukupolvensa yksi nimekkäimpiä ja merkittävimpiä amerikkalaisia elokuvakriitikoita. Journalismin nykytilanne on se mikä on. Itselleni Eraserhead oli aikanaan ensimmäinen elokuva, jonka näin sittemmin kotikaupungikseni muodostuneessa Helsingissä. Yhden kopion ensi-iltaa (jonka ikäraja oli sangen outo -K14-) täytyi lähteä vartavasten Tampereelta katsomaan maaliskuussa 1994. Ensi-ilta oli ollut helmikuussa Museokadun Cinemassa, joka toimi silloin toiseksi viimeistä vuottaan (jos joku muuten muistaa, mikä oli nimeltään vanha ravintola, joka sijaitsi vielä silloin kadun toisella puolella, olisin kiinnostunut tiedosta). Kaltaiselleni, joka oli päässyt syvemmin tutustumaan Lynchin pimeimpään puoleen vasta Blue Velvetista (1986) alkavalla kaudella, Eraserhead oli tietysti aika eri maailmasta - se ei tarjonnut minkäänlaista lämmintä postidylliä vaan pelkkää kolkkoa ja luonnosta kaikissa mahdollisissa mielissä vieraantunutta teollisuusympäristöä (siinä mielessä se on hyvin erilainen kuin kerronnaltaan vähän samantyyppinen Lynchin puolituntinen lyhytelokuva The Grandmother vuodelta 1970). Tämän saattoi tietenkin arvata, kun elokuvasta oli ehtinyt haalia kirjoista ja lehdistä - ei vielä netistä - jo valtavan määrän tietoa ennakkoon. 1990-luvun alun Lynch-innostuksen vimmassa ei tuntunut mitenkään itsestäänselvältä, että Eraserheadin joskus ylipäätään pääsisi näkemään (kulttuurinen olosuhde, jota vain viisi-kymmenenkin vuotta myöhemmin hiukankin harvinaisemmista elokuvista innostuneet eivät ehkä pysty käsittämään). Sitten, kun liityin mukaan elokuvakerhotoimintaan 1993, sainkin kuulla, että Finnkinolla on Eraserheadista kopio, jota se on pantannut vuosia. Sekin yllätti, että Eraserhead oli esitetty Tampereella jossain yönäytöksessä 1980-luvulla. Mikään äärimmäinen harvinaisuus siis ei ollutkaan kyseessä. Eraserhead on Lynchin elokuvista helpoimmin luokiteltavissa kauhugenreen, mutta luokittelu ei tässäkään tapauksessa tee elokuvan yhä hämmentävälle originelliudelle oikeutta. Eraserhead on aivan yhtä hyvin perhe-elokuva. Kun haastattelin Lynchiä hänen Suomen-vierailullaan syksyllä 2007, hän kertoi löytäneensä tuon silloisen matkansa tarkoituksen eli transsendenttisen meditaation jo Eraserheadin kuvausten aikana. Sitä ennen hän oli ollut jatkuvasti pahalla tuulella vaimolleen. Tässä valossa on jännittävää, kuinka Eraserhead on toisinaan tulkittu äärimmäiseksi visioksi sitoutumiskammosta. Monista Lynch-kirjoista päätellen ohjaaja eli 1970-luvun alussa varsin konkreettista, epävarmaa ja takapakkista nuoren autotalliohjaajan elämää Philadelphiassa, kaupungin huonomaineisella hökkeli- ja parakkialueella, joka oli täysin toista kuin hänen oma kasvuympäristönsä. Jälkikäteen tuntuu, että hän latasi koko luomisvoimansa esikoiseen, ikään kuin tekisi elämänsä ainoaa elokuvaa. Siihen tapaanhan esikoista pitäisi itse kunkin pusertaa. Eraserhead on nuoren elokuvaohjaajan esikoisohjaukseksi poikkeuksellisessa asemassa, sillä se heijastaa vilpittömästi myös perheellistymisen painetta, esikoislapsen syntymää - tai tarkemmin sen hoitoa, toista nuoren ihmisen, tässä tapauksessa isän, vastuualuetta. Ei ihme, että Lynch on kutsunut teostaan uransa henkevimmäksi. Seuraavan kerran Lynch löysi vastaavasti oman maailmansa vasta Blue Velvetissa (1986). Yllättäväksi koin aikanaan sen, kuinka nuivasti yliopistotasoinen elokuvakerhoväki suhtautui Eraserheadiin, kun se myöhemmin sai ensi-iltansa Tampereella. Omaan innostukseeni vastattiin naurahduksella, että "kyllä sinä sitten joskus vielä ymmärrät!" En ole vielä ymmärtänyt! Torstainen näytös oli olennainen Eraserhead-kokemukseni ensikatselun rinnalla. Alan Spletin ja Lynchin luoma äänimaisema syvältä möyryävine teollisuushurinoineen pääsi oikeuksiinsa Orionin parvella. Istuin näytöksessä aivan konehuoneen ikkunan alla, josta näki välillä pölyn leijailevan projektorin lampun valossa. "In Heaven everything is fine", indeed! Myös se, että näytös alkoi hiukan tavallista myöhemmin kuin Orionin viimeinen näytös normaalisti, loi oikeaan suuntaan vievää tunnelmaa elokuvalle, joka oli yksi 1970-luvun legendaarisista yönäytöselokuvista. Vaivaisilla 20 minuutilla voi olla häkellyttävän psykologinen merkitys. Huomaan kirjoittaneeni tässä vähemmän elokuvan sisällöstä ja visuaalisesta puolesta. Saan tukea Entertainment Weeklylta: "Eraserhead is about that which can't be described". Ehkä Eraserheadin perimmäinen avaaminen vaatisi jälkiteollisessa maailmassa luonnollisuuttaan etsivältä katsojalta yhtä suurta kanttia kuin huolestuneelta Henryltä (Jack Nance) elokuvan lopussa.

Zodiak - tarina öljyonnettomuudesta

Radioteatteri esittää: Zodiak - tarina öljyonnettomuudesta. 2012, kirjoittanut ja ohjannut Juha Mustanoja. To 12.1.2012 klo 12.00 - 12.50, Mp3 QuickTime Playerilla. ***½.

Ajankohtainen dokumenttidraama ekokatastrofin toteutumisesta Suomenlahdella, jossa otetaan tänä keväänä käyttöön uusi liikenteenohjausjärjestelmä ruuhkien välttämiseksi. Öljylautta on ajanut karille. Öljyä valuu myrskytuulessa jään alle. Varustamo aikoo hinata aluksen maihin, vaikka halkeamisvaara on ilmeinen. Ympäristönsuojelijat saapuvat kumiveneillään. Pian rajähtää. Mutta miksi, siihen vastaa myöhemmin luonnontieteilijä. Hän saa myös selittää, mikä on meren ekosysteemi. Draama rakentuu uutis- ja ajankohtaisohjelmien, kuulustelu- ja oikeuspöytäkirjojen ja viranomaistiedonantojen varaan. Varsin vakuuttavasta ilmaisusta vastaa Juha Mustanoja, joka tulee Aurinkoteatterista. Kuunnelma lähetetään tänään YLE Radio 1:ssä tänään su 15.1. klo 15.00.

Mieheke

1936, Valentin Vaala. Ke 11.1.2012 klo 17.00, Orion (Design Helsinki). 35-mm. **½. Aiemmat katselut: ke 13.1.1993, vhs, **½.

Mummoni, jolle vanhojen kotimaisten elokuvien tv-esitykset olivat yksinäisen loppuelämän henkireikä, odotti kuumeisesti Miehekettä, kun TV1 esitti sen iltapäiväesityksenä 5.1.1988. Kun elokuva sitten tasan viisi vuotta myöhemmin esitettiin TV2.ssa, se jäi minulta jostain syystä väliin, vaikka muuten katsoinkin melkein kaikki tuon talven Vaala-sarjan elokuvat. Niin vain on, että nyt vasta vuosien päästä pääsin näkemään tämän Vaimokkeen (1936) eräänlaisen jatko-osan, joka niin ikään perustuu Hilja Valtosen tekstiin, tällä kertaa jo alkuperäiskäsikirjoitukseen. Siinä missä Vaimoke on tietyin rotuoppia koskevin varauksin yksi vetovoimaisimpia 1930-luvun kiehnäyskomedioita, urbaanimmaksi tällätystä Miehekkeestä tuntuu puuttuvan sama puhti. Selityksiä voi hakea kiireisen oloisesta tuotannosta ja Vaimokkeen menestyksen pakonomaisesta toistamisesta sekä tuoreen kasvon eli amerikansuomalaisen Tuulikki Paanasen ja Tauno Palon välisestä liiankin ilmeisestä, potrettimaisesta kemiasta, josta puuttuu tietty perhosia vatsassa lepattava pelin henki, se jokin kutkuttavuus, mikä vallitsi vastaavasti Ansa Ikosen ja Palon välillä. Ikonen oli kieltäytynyt  Miehekkeen naispääosasta päästäkseen Moskovaan opintomatkalle. Paananen on osassaan jännän minnihiirimäinen, mutta romanssi on aina kahden kauppa: Palon karisma jää hivenen yksiulotteiseksi. Miehekkeen kestävintä antia on sen alati toistuva sävelmä Ah, ethän tiedä, ehkä 30-luvun veikeimmin kupliva elokuvaiskelmä, jonka takana olivat säveltäjä Harry Bergstöm ja sanoittaja Turo Kartto. Elokuvassa sen aloittaa Eugen Malmstén estradilla. Palo jatkaa sitä ravintolapöydässä Paanasen korvaan, ja lopulta he laulavat sitä yhdessä art déco -asunnolla, joka oli lavastettu Ossi Elstelän toimesta Haagan työväentalon saliin. Eheämpi levytysversio, jonka esittää Palo yksin, löytyy Suomalainen elokuvamusiikki -sarjan ensimmäiseltä levyltä, joka julkaistiin 2010. Mieheke on myös yksi suht varhainen kotimainen elokuva, joka liikkuu myös kotonaan eli elokuvamaailmassa ja jopa hiukan itseironisessa valossa. Itse Risko Orkollakin on pieni rooli.

---
Jälkihuomautus pe 3.2.2012 klo 0.26: Kirjoitin edellä potaskaa, sillä löysin juuri 1990-luvun alun päiväkirjastani merkinnän Miehekkeen katselusta. Tieto korjattu ylempää löytyviin krediitteihin. Hyvin oli elokuva kuitenkin pyyhkiytynyt mielestä.

Vaihtoehtoiset Jussi-ehdokkaat

Filmiaura ry. julisti keskiviikkona 11.1.2012 klo 12 Jussi-ehdokkaansa vuoden 2011 kotimaisista elokuvista. Plokkasin kolmen ehdokkaan systeemin ja valitsin omat ehdokkaani pienin sääntövariaatioin. Normaalin teatteriohjelmiston ulkopuolisia elokuvia en ehdokkaiksi kelpuuttanut. Miespääosan, musiikin, äänisuunnittelun, lavastuksen, pukusuunnittelun ja dokumentin kategorioissa olin suht samoilla linjoilla raadin kanssa, kun taas kuvauksen tapauksessa täysin eri linjoilla (jopa neljäs ja viides bubblin' under -elokuvakin olivat joitain muita).

Paras tuottaja

Avain Italiaan - Peter O. Almond, Tuomas Kantelinen, Seppo Toivonen
Hella W - Juha Wuolijoki
Mama Africa - Rainer Kölmel

Paras ohjaaja

Hiljaisuus - Sakari Kirjavainen
Mama Africa - Mika Kaurismäki
Matka Edeniin - Rax Rinnekangas

Paras miespääosa

Hiljaisuus - Joonas Saartamo
Kotirauha - Samuli Edelmann
Le Havre - André Wilms

Paras naispääosa

Roskisprinssi - Pihla Maalismaa
Varasto - Minttu Mustakallio
Veljekset - Liisa Mustonen

Paras miessivuosa

Hyvä poika - Eero Aho
Le Havre - Jean-Pierre Darroussin
Pussikaljaelokuva - Eero Milonoff

Paras naissivuosa

Hyvä poika - Anna Paavilainen
Likainen pommi - Iida Lampela
Veljekset - Mari Perankoski

Paras käsikirjoitus

Hiljaisuus - Esko Salervo
Matka Edeniin - Rax Rinnekangas
Veljekset - Mika Kaurismäki, Sami Keski-Vähälä

Paras kuvaus

Elokuu - Joonas Pulkkanen
Hiljaisuus - Petri Rossi
Syvälle salattu - Kjell Lagerroos

Paras musiikki

Ella & Aleksi - yllätyssynttärit - Sampo Haapaniemi, Markus Koskinen
Hiljaisuus - Timo Hietala
Matka Edeniin - Pascal Gaigne

Paras äänisuunnittelu

Hiljaisuus - Olli Huhtanen, Pietari Koskinen
Hyvä poika - Micke Nyström
Syvälle salattu - Juha Hakanen

Paras leikkaus

Likainen pommi - Ilkka Hesse
Mama Africa - Karen Harley
Syvälle salattu - Benjamin Mercer

Paras lavastus

Hella W - Kari Kankaanpää
Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri - Marjatta Kuivasto
Hiljaisuus - Tiina Tuovinen, Jukka Uusitalo

Paras puvustus

Iris - Riitta Peteri
Le Havre - Fred Cambier
Pussikaljaelokuva - Karoliina Koiso-Kanttila

Paras dokumenttielokuva

Mama Africa - Mika Kaurismäki
Salla - Selling the Silence - Markku Tuurna
Tuntematon emäntä - Elina Kivihalme

Hiljaisuus (7), Mama Africa (4), Hyvä poika (3), Le Havre (3), Matka Edeniin (3), Syvälle salattu (3), Veljekset (3), Hella W (2), Likainen pommi (2), Pussikaljaelokuva (2), Avain Italiaan (1), Ella & Aleksi - yllätyssynttärit (1), Elokuu (1), Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri (1), Iris (1), Kotirauha (1), Roskisprinssi (1), Salla - Selling the Silence (1), Tuntematon emäntä (1), Varasto (1).

Viralliset ehdokkaat löytää esimerkiksi täältä.

Lämmön maksimi ja minimi

Radioteatteri esittää: Lämmön maksimi ja minimi. 1965, ohjaus Bengt Ahlfors, kirjoittanut Aapo Junkola. Ke 11.1.2012 klo 06.50 - 07.25. Mp3 QuickTime Playerilla. ***½

I.K. Inhan neliosaisesta teoksesta Maantiede ja löytöretket (1912-1926), jonka alaotsikko kuuluu Kertomus siitä miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt, löytyy Kertomus Livingstonesta. Se antoi pohjan tälle noin puoli vuosisataa myöhemmälle kuunnelmalle, jossa Venällä ja Meksikossa seikkaillut öljynporausinsinööri muistelee elämäänsä, viinejään ja vaimojaan, joita on kaksi, mutta kumpi oli kumpi. Taas yksi Toivo Mäkelän höppänäbravuuri. Heikki Kahilan asiallinen selostus tuo mukaan uutismaisen rinnakkaisäänen, joka keskittyy insinöörin loppuelämään. Tamperelaiskirjailija Aapo Junkola voitti tekstillään Yleisradion kuunnelmapalkinnon 1965. Olin valitettavasti jo puoliksi unen partaalla kuunnellessani tätä. Kuullaan YLE Radio 1:ssä 22.1., 23.1. ja 28.1.

Vasenkätiset - muistikuvia erilaisuudesta

Radioateljee esittää: Vasenkätiset - muistikuvia erilaisuudesta. Ke 11.1.2012 klo 05.30 - 06.30. Mp3 QuickTime Playerilla. ***½

Kuinka syödä? Kuinka kirjoittaa? Jokainen aika löytää poikkeavuutensa ja luonnottomuutensa. Nykyaikana tuntuu täysin käsittämättömältä, kuinka vasenkätisyydestä rankaistiin vielä vanhempiemme lapsuudessa. Itse olen oikeakätinen, mutta isäni sai koulussa näpeilleen, kun tajusi koulupulpetissa erilaisuutensa. Radioateljeen ohjelmassa aikuisiksi kasvaneet vasenkätiset muistelevat selviytymistään väkinäisessä tapakulttuurissa. Yksi haastateltavista on nykyisin niin sanotusti kaksikätinen: esimerkiksi höyläämiseen voima tulee oikeasta ja ohjaus vasemmasta. Simo Alitalon käsikirjoittama ja ohjaama teos oli Radioateljeen ohjelmaksi yllättävän puhepainotteinen ja vähemmän kokeellinen. Konstailemattomuus vain korosti vasenkätisyyden vahingollistamisen absurdiikkaa. Ohjelma kuullaan Radioateljeessa pe 20.1.

FST5:n suuri vaalikeskustelu

Den stora svenska valdebatten. Ti 10.1.2012 klo 20.00 - 21.30, FST5. Vetäjinä Heidi Finnilä ja Jonas Jungar. Suomenkieliset tekstit.

Havahduin katsomaan viimeisen puolituntisen presidenttipelin ruotsinkielisestä tv-keskustelusta. Tämä oli ensimmäinen vaalikeskustelu, jota seurasin. Paavo Arhinmäki (vas.) sulautuu varsin vakuuttavasti seitsemän vanhemman kollegansa joukkoon. Pekka Haavisto (vihr.) antaa aika tehokkaasti kuvan kuin olisi jo presidentti, mutta ilman arroganssia. Paavo Lipponen (sdp) ja Sauli Niinistö (kok.) tuntuvat lähinnä välttelevän stressiä, mikä tarkoittanee, että heillä olisi siihen ehkä syytä. Eva Biaudet (rkp) ja Sari Essayah (krist.) tiedostavat, mitä he eritoten pelissä edustavat. Jäljelle jää musta hevonen, Paavo Väyrynen (kesk.). Claes Andersson soitti pianolla ehdokkaiden valitsemia kappaleita. Ehdin kuulemaan niistä kaksi: Arhinmäellä oli Nuoruustango ja Essayahilla Bridge over Troubled Water. Sympaattiset, muta aika ilmeiset valinnat. Ehkä sympaattisimmat ehdokkaatkin, mutta epäilmeiset voittajat.

Paris qui dort

1925, René Clair. Ti 10.1.2012, n. klo 17.20, Orion (René Clair). 35-mm. Elektroninen tekstitys suomeksi. Pianosäestys: Joonas Raninen, avaussanat näytöksen (edellä esitettiin Entr'acte) alussa: Satu Laaksonen. **½

Alku on yhtä lupaava kuin lumoava: Eiffel-tornin kolmannella tasanteella työskentelevä valvoja palaa maan pinnalle ja huomaa elämän pysähtyneen. Pariisi nukkuu unta. Hän törmää lentokoneella maahan laskeutuneeseen joukkioon. Yhdessä he ottavat kaiken irti autiosta Pariisista. Yhteiskunnalliset rooliasetelmat pettävät, mutta vaistonvaraiset tunteet nousevat. Kun joukossa on vain pari naista, miehinen mustasukkaisuus astuu ennen pitkää kuvioon. Selitys tapahtuneeseen löytyy. Tiedemies on löytänyt keinon pysäyttää elämä maan pinnalla kääntämällä raskasta vipua, jolloin säde lankeaa. Clair jää elokuvan loppupuolella mässäilemään tällä nukuttamis/herättämis-tekniikalla loputtomiin. Niin, että elokuva ei tunnu loppuvan. Ilmeisesti siitä on olemassa lyhyempi ja mahdollisesti napakampi versio, sillä Wikipedia mainitsee kestoksi vain 35 minuuttia - Orionin versio kesti 67 minuuttia. Pikkuelegantti elokuva ei vie tieteisfantasian ja arkiromantiikan liittoa ihan hurmaavimpaan huippuunsa.

Entr'acte

1924, René Clair. Ti 10.1.2012 klo 17.00, Orion (René Clair). 35-mm. Pianosäestys: Joonas Raninen, avaussanat: Satu Laaksonen. ****. Aiemmat katselut: ti 1.12.2009 klo 17.00 TAI pe 4.12.2009 klo 17.00, Orion (Elokuvan historia: Ranskalainen avantgarde).

Clairin esikoinen on dadaistisen elokuvan valloittavan irtonainen merkkipaalu, joka kestää kevyesti ainakin toisen katsomisen, vaikka jotkin sen keinoista, erityisesti vähän liikaa käytetyt hidastukset, ovat menettäneet vuosien saatossa virkeyttään. Kyseessä on puhtaiden elokuvallisten ihmevoimien haltuunottaminen, jossa nähdään mukana Man Ray, Marcel Duchamp, Georges Auric, Francis Picabia ja myös Erik Satie, joka sävelsi tähän Champs-Élyseéllä esitetyn baletin avaukseksi ja väliajalle suunniteltuun elokuvaan sen alkuperäisen musiikin. Wikipedian mukaan kyse oli varhaisesta esimerkistä musiikin synkronisoimisesta elokuvaan. Yllättävää rujoutta: harvahiuksinen päänahka ja sekaisin asetetut tulitikut kaksoisvalotuksessa. Lopussa, kun hassuttelevat henkilöt häivytetään taikakepillä yksitellen näkymättömiin, elokuva tavoittaa railakkaan metafyysisen ulottuuden. Ja Loppu ei ole loppu: FIN-tekstin aikana kangas repeää keskeltä, kun mies hyppää sen takaa. Sykähdyttävän rajavartioton avaus Orionin keväälle.

Orion - syyskauden päättyessä, kevätkauden käynnistyessä

Orionissa eletään vain kolmea vuodenaikaa - talvea ei lainkaan. Niinpä syyssarja päättyi vasta tammikuun alkupuolella. Joskus on kuulunut huhuja siitä, että rakennetta uudistettaisiin - että kausia olisi enemmän ja ne olisivat lyhyempiä (kiinnostusta tähän kyseltiin myös Orionin viimekeväisessä gallupissa). Vakikatsojan vinkkelistä en näe syytä pyrkiä eroon nykyisestä rakenteesta, joka sallii mahdollisimman pitkät ja laajat teemat ja tekijäesittelyt. Poikkeuksellinen painoarvo ja ohjelmakaari on syyskaudella, joka on aina kausista pisin, ulottuen elokuisilta Helsingin Juhlaviikoilta Loppiaisen tienoille. Viime syyskausi oli tavanomaiseen tapaan varsinainen runsaudensarvi. Todellinen harvinaisuuksien aarreaitta oli pieni, mutta täyteläinen Ukraina-sarja, jonka myötä heijastui silmille aivan oma etnispoliittinen kolkkansa neuvostoelokuvan kartastosta. Yllättävän monen ohjaajan pitkän puolen tuotannon pystyi katsomaan kauttaaltaan, vain kaksi heistä tosin oli jo filmografiansa loppuun kirjoittaneita: erityisen juhlavaa oli nähdä koko Sergio Leonen tuotanto kronologisessa järjestyksessä, miksei myös Nyrki Tapiovaaran, jonka itsenäinen kolmikko tosin jättää ymmärrettävän traagisen keskeneräisyyden tunnun. Työkieltoon ajetun iranilaisen Jafar Panahin ja kiinalaisen realistin Jia Zhangken sarjat valottivat sitä maailmanelokuvan puolta, jota on varmasti turha toivoa kaupalliseen ohjelmistoon. Erityisen tyytyväinen olin nähtyäni vihdoin aikanaan kohutut Mike Leigh'n varhaiset pitkät elokuvat ennen Nakedia (1993), vaikka ne tuntuivatkin hänen viimeaikaisten mestariteostensa rinnalla jo melkeinpä harjoitustöiltä. Sidney Lumetin ja Elizabeth Taylorin muistosarjat olivat enemmän kuin paikallaan tarjoten täydellistä nautintoa. Lumetin tuotannon monialaisuutta, riskaabeleja ja poikkeavia piirteitä (esim. Idän pikajunan arvoitus, Hevonen, Taikuri Oz) olisi tosin toivonut mukaan. Romy Schneider -sarjaan oli valikoitunut viehko kimara kiehtovia ja harvinaisia pikkuelokuvia - sellaisia olisi muuten löytynyt Tayloriltakin, mm. hänen pimeältä 1970-luvulta. Risorgimentoa juhlinut Italia 150 vuotta -kokonaisuus oli kunnianhimoinen valotus maan historiasta. En saanut siitä tosin kovin ehjää ja kokonaista kuvaa, sillä olin nähnyt puolet elokuvista jo aiemmin, ja karsintaa on filmihullunkin pakko tehdä. Suomalainen sarjakuva 100 vuotta -teemaan olisi voinut ehkä valikoida ohjelmaa myös videotuotannon puolelta - nousee mieleen esimerkiksi Jaakko Pyhälän Sokeri-Sakari (1989). Syyssarjan ikävin piirre oli Alexander Klugen elokuvien esittäminen dvd:ltä ilman mainintaa ohjelmassa saati oikaisua. Tähän suuntaan en toivoisi Orionin menevän. KAVAn yhteistyö pikkufestivaalien arkistotoiveiden parissa on ymmärrettävää, mutta R&A:n tapaisen nykyelokuvafestivaalin normiohjelmiston osasijoittaminen Orioniin tuntuu väärältä tieltä.

Suosikkini syksyn 2011 sarjoista:

1. Ukraina
2. Sidney Lumet in memoriam
3. Helsingin Juhlaviikot: Mike Leigh
4. Jafar Panahi
5. Romy Schneider

Jo pari päivää sitten käynnistynyt kevätsarja tuntui ensi silmäyksellä tutunoloiselta, mutta tarkemmalla tutustumisella siitä löytyikin varsin perusteltu ydin. Viimeinen studioelokuvan veteraanimme Matti Kassila jos kuka ansaitsee carte blanchensa. René Clair ja Robert Siodmak kuuluvat taatusti niihin ohjaajiin, joiden nimet ja teokset eivät enää 2000-luvulla ole näkyneet päivittäin juuri minkään laadun elokuvakartoilla. On hienoa nähdä myös amerikkalaisen elokuvan 1970-luvun visuaalisesti ehkä omaleimaisimpien debytanttien Terrence Malickin ja David Lynchin tähänastiset tuotannot kronologisesti, vaikka jälkimmäistä onkin esitetty muutoin varsin säännöllisesti. Kolme vuotta sitten heitin KAVAlle ajatuksen konserttielokuvien sarjasta tai viikonlopusta - 1970- ja 1980-lukujen rock- ja popelokuvista muodostuva ja avoimen nostalgisesti nimetty Nuorten sävellahja tulee ehkä hiukan samantyyppiseen tilaukseen. Piristävää on se, kuinka arkisto kommentoi nykyelokuvan ilmiöitä historioivalla ja taustoittavalla näkemyksellä (3D - kolmas ulottuvuus). Bondartshukin Sodan ja rauhan (1967) 70-millinen pääsiäisesitys Rexissä ja von Trierin Valtakunnan (1994-1997) viikonloppuputki kuulunevat kevään yksittäisiin huipputapauksiin.

Hulluna Saraan

2012, Samuli Valkama. Ti 10.1.2012 klo 14.00, Maxim 1 (Nordisk Filmin lehdistönäytös). 2K DCP. *½.

Kiltti romanttinen kasvukomedia äärimmäisen ujosta nuorukaisesta, joka ei ole päässyt irti rocktähti-isänsä varjosta. Rivitanssia harrastava amerikkalainen opiskelijatyttö herättää eloon kiusallisesti sekä isän että pojan. Samuli Valkaman esikoisohjauksessa kerronta laahaa pahasti eikä syty koskaan kunnolla eloon. Henkilöhahmot jäävät enemmän parin hallitsevan piirteen karikatyyreiksi kuin relevanteiksi toimijoiksi, joiden oudosta ja ongelmallisesta käytöksestä kiinnostuisi tai välittäisi. Mukana yritteliään humoristisia viitteitä Tenavatähteen ja Ronald Reaganiin. Ne jäävät irrallisiksi. Tämä oli ensimmäinen lehdistönäytös, jossa kävin vuonna 2012.

Punaisen metsän hotelli (traileri)

redforesthotelthemovie.com, ti 10.1.2012 klo 11.00: **.

Kirjoittaessani arvostelua Mika Koskisen dokumenttielokuvasta Punaisen metsän hotelli, joka saa ensi-iltansa perjantaina, palasin hetkeksi Stora Enson toimintaa Kiinassa raottavan elokuvan tunnelmiin katsomalla sen trailerin elokuvan kotisivuilta. Sitä vaivaa sama ongelma kuin itse elokuvaakin: liian uutisraporttimaiseksi jäävä tyyli, jonka varaan ei tahdo jalostua riittävän jännitteistä kokonaisuutta.

These Boots Are Made for Walkin'

Esittäjä Nancy Sinatra, säveltäjä/sanoittaja Lee Hazlewood, 1966. Filmattu todennäköisesti samana vuonna. YouTube/Tanja Laura Marketta/Facebook, ti 10.1.2012 klo 0.50. ****

Taivaallisen vetovoimainen esitys muiden muassa kenkäkauppiaiden ja -fetisistien salatut toiveet täyttäneestä klassikkohitistä, jonka myös epäiltiin kertovan New Yorkin maanalaisen lakosta. Nancyn jalkojen alle löytyisi jääjiä.

Before the Devil Knows You're Dead

2007, Sidney Lumet. Su 8.1.2012 klo 20.00, Orion (Sidney Lumet in memoriam). 35-mm. Ruotsinkieliset tekstit. *****. Aiemmat katselut: ke 9.7.2008 (dvd, suomenkieliset tekstit): *****.

Niin synkkä elokuva kuin Before the Devil Knows You're Dead onkin, en keksi yhtäkään toista 2000-luvulla valmistunutta elokuvaa, jonka olemassaolosta voisi olla yhtä mielissään. Yllättävä mestariteos kun jäi Sidney Lumetin viimeiseksi elokuvaksi ja valmistui tasan 50 vuotta hänen esikoispitkänsä Valamiesten ratkaisun (1957) jälkeen. Nyt vuodenvaihteen Orion-kattauksen jälkeen en ole vieläkään nähnyt edes puolta ahkeran Lumetin tuotannosta, mutta hänen viimeinen elokuvansa kuuluu kirkkaasti tekijänsä parhaimpiin saavutuksiin - ellei se sitten yllä jopa kaikkein parhaimman teoksen valtuuksiin. Näin elokuvan ja innostuin siitä jo neljä vuotta sitten, kun se julkaistiin dvd:nä, ja sittemmin olen kehunut sitä ympäriinsä. On häpeä, ettei yhtä 2000-luvun keskeisintä amerikkalaiselokuvaa tuotu Suomessa teattereihin. Se sattui suomalaisittain pahaan ajankohtaan, jolloin niin sanotun haastavamman laatuelokuvan maahantuonti oli pari vuotta todellisissa pohjalukemissa. Toinen syy on ehkä siinä, ettei Lumet koskaan ole ollut mikään helposti myytävä trendiohjaaja - eikä hän ole sitä myöskään tässä testamentissaan, joka rikkoo aikarakennetta ja luo moniulotteisia ihmiskuvia sortumatta turhaan tyylittelyyn, vitsailuun tai kosiskeluun vähimmässäkään määrin. Kyse on katoavasta luonnonvarasta, aikuisten elokuvasta.  Näyttelijäkaarti on huikean taitava ja nautittava: mm. Albert Finney, Philip Seymour Hoffman, Marisa Tomei, Michael Shannon, Ethan Hawke, Rosemary Harris, Amy Ryan ja pienessä, mutta pippurisessa jalokivituntijan roolissa 90-vuotias Leonard Cimino, joka lausuu elokuvan avainrepliikin. Aina alkaen alun sinivaloisesta, hämmentävästä ja käänteikkäästä seksikohtauksesta jokainen jalokivikaupan ryöstön ympärille rakentuvan elokuvan kohtauksista - jopa toistot eri näkökulmista - tuntuu kuin tuoreelta alulta tarinalle, joka kääntää yhden tavallisen oloisen perheen kulisseista pintaan täydellisen kaksinaamaisuuden helvetin. Harvoin näkee yhtä kiusallisia ja paljastavia hetkiä perhesiteiden ydhistävistä velvoitteista valkokankaalla. Yksittäisistä kohtauksista tällä kertaa mieleeni jäi erityisesti hautajaisten jälkeinen Hoffmanin ja Tomein tukala autolla-ajokohtaus, joka on varsinainen neronleimaus koko piinallisen armottomassa draamantajussaan. Elokuvassa on nähty piirteitä kreikkalaisesta tragediasta, mihin on selviä perusteita, mutta olen aistivinani siinä myös jonkinlaista tarkentamatonta huolestusta nykymaailman vääristyneistä arvosuhdanteista, joilla on toki taustansa menneessä yhteiskunnallisessa kehityksessä - se, mikä tämän perheen todellinen tragedia on, jää arvailtavaksi, ja siihen pari perheenjäsenten välistä lyhyttä keskustelua tai heittoa vain yllyttävät elokuvan jälkipohdinnassa. Jonkinlaisen itseymmärtämyksen ulottumattomiin jäänyt rahanhimo lienee olennainen tekijä tuhon taustalla. Tämä on elokuva, joka riipii sielunjuuria myöten, jos vähänkään tunnistaa tällaista tematiikkaa omassa perhehistoriassaan. Käsikirjoituksesta, jonka timanttista näkökulmien hallintaa pitää erityisesti korostaa, vastasi teologista taustaa omaava Kelly Masterson, joka oli omien sanojensa mukaan työskennellessään masentunut. Lumet oli yksi niistä 2000-luvun konkareita, jotka tekivät viimeiset tai mahdollisesti viimeiset elokuvansa digikameralla - ja joiden työn jälki on niinkin ensiluokkaista. Muita tapauksia ovat mm. Ingmar Bergmanin Saraband (2003) ja David Lynchin Inland Empire (2006), jos se nyt sitten jää hänen viimeisekseen, kuten on epäilty. On kiintoisa piirre, että nimenomaan vanhat mestarit tuntuvat saavan uudesta tekniikasta viimeisillään enemmän elämää irti kuin useimmat nuoret kyvyt. Lumetille filmikamera oli ollut "pain in the ass". 83-vuotiaana ohjattu Before the Devil Knows You're Dead jäi todisteeksi hänen sisälleen säilömästään elokuvanteon intohimosta - millaiseen vitaalisuuteen 86-vuotiaana kuollut veteraani olisi vielä pystynytkään? Elokuvan iskevä nimi tulee irlantilaisesta sananlaskusta: "May you be in heaven a full half-hour before the devil knows you're dead." Näytöksessä tapasin Orionin ohjelmistosuunnittelijan ja sielun Antti Alasen, joka oli toipunut marraskuisesta liikenneonnettomuudestaan ja palannut ensi kertaa istumaan vakipaikalleen. Hän ehti kuin ehtikin vielä mukaan syyssarjaan, sen viimeiseen näytökseen.

Thursday's Child

1999, Walter Stern. Su 8.1.2012 klo 15.40, YouTube. **½. Aiemmat katselut: ainakin kerran.

Uutisoinnista huomasin, että oli Bowien 65-vuotispäivä. Aina siitä lähtien, kun populaarikulttuuri eri osa-alueineen alkoi toden teolla tunkeutua tajuntaani vuonna 1983, Bowie on eri toimialueillaan ja identiteettiensä häilyvyydellään ollut kaikista alan artisteista valaisevimmassa asemassa koko tässä loputtoman tuntuisessa prosessissa. Katsoin videon Thursday's Childista, hoursin... (1999) ensimmäisestä sinkusta. Walter Sternin ohjaamassa videossa Bowie on motellihuoneessa jämähtäneenä peilin eteen, palaa taaksepäin elämässään ja mahdollisesti miettii, miten elämä olisi mennyt toisin. Wikipedia valaisee, että Thursday's Child oli nimeltään Eartha Kittin elämäkerta, jota Bowie luki 14-vuotiaana. Yhteen tilanteeseen pysähtynyt video toimii kohtuullisesti pelkistyneisyydessään, mutta ei täysin hyödynnä mahdollisuuksiaan.

Ave Maria (n. 1970) - Aino Pätiälä in memoriam -

Vladimir Vavilov. Sävelletty vuoden 1970 tienoilla. Laulu: Inessa Galante, levytys vuodelta 1995. Kuunneltu YouTubesta su 8.1.2012 klo 04.35 ja sen jälkeen useasti. *****

Kuulen ja kuuntelen satunnaisesti musiikkia, mutten tietenkään kirjaa kaikkea sitä ylös tänne. En myöskään kirjaa radio-ohjelmia tai levyjä, jotka panen omatoimisesti soimaan taustamusiikiksi. Kun taas vartavasten keskityn johonkin kappaleeseen, levyyn tai radio-ohjelmaan tai jos jokin tällainen erityisesti pysähdyttää minut muista askareista, niin sitten on blogimerkinnän aika.

Aina kun mahdollista, kuuntelen YLE Radio 1:stä Lauantain toivotut levyt, ja niin tänäkin lauantaina (nyt siinä soi mm. ohjelman kaksi ikisuosikkia: Amarcordin tunnussävel ja Tapio Lipposen Aznavour-tulkinta Eilen kun mä tiennyt en). Tällä kertaa radio jäi seitsemän uutisten jälkeen vielä päälle, ja niin jäin kuulemaan myös ohjelmaa Sävel on vapaa (ennen kuin lähdin Asfalttipetoon). Siitä jäi erityisesti mieleen tämä latvialaisen Inessa Galanten tulkinta venäläisen Vladimir Vavilovin (1925 - 1973) anonyymina säveltämästä aariasta, joka piti etsiä vielä aamuyölläkin kuultavaksi. Se on Vavilovin kuoleman jälkeen tietoisen virheellisesti johdettu italialaisen barokkisäveltäjän Giulio Caccinin (1551 - 1618) nimiin - niin myös tämän muuten niin onnistuneen YouTube-videon oheistekstissä. Puhdasta kauneutta.

Tässä vähän erilainen sovitus, Galantea säestämässä Michel Legrand. Esitys on Rotterdamin Havenfestivalilta 1.12.2007.

Inari Nuuteron ja Otto Romanowskin toimittama Sävel on vapaa -ohjelma 7.1.2012 oli omistettu sen 42 vuotta sitten ideoineelle Aino Pätiälälle, joka nukkui pois ennen joulua. Puhelinhaastattelin Pätiälää (vai oliko mahdollisesti hänen siskonsa Eila Pätiälä? - en muista aivan varmuudella enkä valitettavasti löytänyt juttua tähän hätään) kahdeksan vuotta sitten, kun tein Aamulehden Valo-liitteeseen juttusarjaa nimeltä Filminauhaa. Valikoin siinä jokaiselta tv-viikon yhden kotimaisen elokuvan, jonka työryhmän joltakulta jäseneltä kyselin filmausmuistoja. Pätiälät olivat päässeet pikkutyttöinä Pyhäniemen kotikartanossaan Hollolassa seuraamaan, kun siellä kuvattiin Yrjö Nortan ja Toivo Särkän mainiota farssia Kaikenlaisia vieraita (1936), jonka TV2 esitti 14.9.2004. Soikoon Vavilovin ja Galanten Ave Maria siis Aino Pätiälän muistolle.